lastenkutsut

Kävimme tänään ensimmäisillä lastenkutsuilla. Ystäväni tytär täytti 3 vuotta. Oli ihanaa mennä sinne Toukan kanssa. Kuulin kutsuista ensimmäisen kerran jo kesällä, koska ystäväni oli silloin edellisen kerran Suomessa lomalla. Mietin, että ihanaa olla kutsuttu, mutta kuinka kipeää teki ajatus siitä, että muiden lapset osallistuvat kutsuille. Onneksi mukaan tulisi toinenkin ystävä, jolla ei ole omia lapsia. Kutsuilla ollessani mietin ystävääni, mutta puhumisen paikka ei luonnollisesti ollut siellä.

Uusi sosiaalinen tilanne Toukalle, pieni oli ihmeissään kun oli paljon ihailevia tätejä ympärillä ja muutama yhtä pieni ihminen kuin Toukkakin. Olimme juhlissa vain hetken. Itselleni oli ihanaa kuunnella toisten äitien juttuja (moninkertaisten äitien) siitä miten he miettivät antavatko lapsilleen riittävästi ruokaa ja maitoa jne. Mitä he sellaista miettivät, heillähän on jo lapsia? Heillähän on ollut koko raskausaika aikaa tutustua ja opiskella näitä asioita. Tuollaiset kommentit tuntuivat oikeasti niin hyviltä ja rauhoittavilta. Muutkin kasvattavat ja ravitsevat lapsiaan intuitiolla. Olimme kaikki naiset saman alan ihmisiä, ja meillä pitäisi olla jonkinlaista ymmärrystä siitä miten ihmistä tulee kasvattaa ja kehittää. Minulla on ollut ihana iltapäivävertaistuokio. Se teki minulle niin hyvää!

joulun pieni ihme

Mieheni sanoi eilen joulun vietosta lähtiessään äidilleen, että tämä joulu oli paras joulu ikinä. Tippahan siinä silmäkulmaan nousi. Toukka oli joulupukista ja jännittyneistä serkuistaan niin hämillään, että itkuhan siinä tuli, mutta muuten joulu jouluna meni kuten pitikin. Joulun iloa hivenen rajoitti älytön pakkanen ja serkun vatsatauti. Emme mekään siltä säästyneet.

Äiti sai harjoitusta kotimatkalla oksentavan lapsen hoidosta, vaatteiden vaihdosta ja omista tunteista siihen liittyen. Olen vannoutunut oksennustautien kammoksuja, en osaa suhtautua tautiin niin, että tulee jos tulee, kyllä siitä selvitään. Olen viimeisen vuorokauden yrittänyt penkoa muistini sopukoita miksi tauti on saanut tällaisen statuksen. Luulen päässeeni siihen kiinni ja sieltähän se kodin kokemuksista on tullut. Kävimme mieheni kanssa tästä eilen työnjaollisen keskustelun. Hän lupasi opettaa Toukalle oikeanlaista suhtautumista vatsatauteihin niin mä opetan oikeanlaista suhtautumista ampiaisiin :) Tokikin hän lisäsi että siinä sivussa opettaa tätä äidillekin. Lapsen sairastaminen on rankkaa. Tosin olen iloinen, että olemme tätäkin kokemusta rikkaampia. Toukka tietää, että häntä hoidetaan ja hoivataan. Juodaan velliä vähän kerrallaan ja usein. Tauti näyttää olevan onneksi jo ohi.

Kotiuduttuamme huomasin, että Toukan pyörähtäminen istumaan on kehittynyt todella sujuvaksi, jalat pyörivät mitä kautta vain sopivaan asentoon ja tukeva asento löytyy helposti itse. Joulu sujui tehokkaasti konttaillessa, mummolassa on paljon isoja mattoja, joilla oli tukeva harjoitella.

Vielä yksi asia tavoista. Toukka herää useimmiten uniltaan itsekseen ja alkaa puuhastelemaan jotakin. Muutamana menneenä yönä herättyään hän on puuhaillut sängyssä lelujensa kanssa itsekseen ja sitten menee takaisin nukkumaan. Juurikin löysin Toukan näpräävän helmalakanan kiinnikkeitä seisaaltaan sängyssä, pihaustakaan huoneesta ei ollut kuulunut.

siitäs äiti sait

Hahaa, Toukka on nukkunut koko yön!!! Tämä rauhoittaa mieltäni kovasti kun olemme lähdössä joulunviettoon. Muutokset eivät siis välttämättä joka kerta ole pahasta ja sekoita. Toisaalta sekaisin ollut rytmi ehkä nytkähti paremmalle raiteelle pienestä muutoksesta :)

Katsekontakti, siinä on tapahtunut huimasti. Ruokailutilanteissa asian kanssa ei enää ongelmia ole. Jos Toukka ei halua enää ruokaa hän kääntää kehonsa pois, mutta uskaltaa katsoa kuitenkin kaikissa tilanteissa silmiin. Leikkiessäänkin hän tarkistaa katseellaan huomaammeko me hänet.

Toukan opissa

Jokainen päivä on edellistään hienompi ja parempi. Olen onnellinen saadessani iltaisin peitellä Toukan sänkyyn ja kiittää päivän opeista ja toivottaa hyvää yötä.  (Ai niin pikku huomio muistiin; Toukka taisi itse valita hellittelynimensä näppäillessään Isille chattiviestiin toukan kuvan (sehän ei tietenkään ollut sattumaan :) ).

Yöt ovat olleet melko katkonaisia noin viikon ajan. Olen oppinut tekemään sitäkin vähemmän päiväsaikaan, oikeasti jaksan ihan hyvin. Minä, joka kuvittelin, että yövalvominen tulee kaatamaan minut - eihän se mitään kaada. En ole ihan päässyt kiinni siihen miksi yöt ovat sellaisia kuin ovat, mutta sen mukaan nyt vain eletään. Lienee parempi hyväksyä, etten pysty kaikkia asioita aina ratkaisemaan, ne on vaan hyväksyttävä ja sen kanssa elettävä... Tekee mulle kyllä erityisen hyvää.

Toinen oppimani asia on, että pärjään hyvin bussissa vaunujen kanssa. En ole ollut koskaan innokas bussimatkustaja. Tänään minulla oli ensimmäinen tapaaminen kymmeneltä kaupungissa, seuraava yhdeltätoista serkkuni kanssa lounaan merkeissä. Ei siis mitään järkeä lähteä autolla sompailemaan, kun Toukka kaipaisi tuona aikana untakin. No, ensimmäinen bussi ajoi täytenä ohi ja sain vahvistusta ajatukselleni, että typerää kuvitella kulkevansa miellyttävästi julkisilla. Toinen olikin jo niin tyhjä, etten voinut muuta kun nousta kyytiin. Hyvinhän se meni. Retki kaupungilla meni muutenkin erinoimaisesti. Toukka viihdytti lounaalla myös naapuripöytien mammoja. Kotimatkalla ensimmäinen bussi ajoi täytenä ohi...

Bussit selvittäneenä olenkin sitten jo huolissani tällaisesta miten sattuu nukkumisesta. Tietenkin Toukka nukkui mennessä ja tullessa bussissa, täysin eri aikaan kun kotona ollessa on totuttu... Mieheni on ennen Toukan kotiintuloa vitsaillut siitä miten älytön kontrollifriikki olen, nyt joudun todellakin myöntämään sen. Olen älyttömän onnellinen tällaisesta tämän päiväisestä vallattomuudesta. Eletään lapsen tarpeiden mukaisesti ja mitä sitten jos... Tarkoituksena ei ole kuitenkaan kasvattaa Toukkaa neljän seinän sisällä.

Väitän, että olen ollut vallattomampi aiemmin, mutta nykyinen työni on saanut minut pikkumaisemmaksi. Työssäni toki pitää sitä ollakin. Olen ajatellut paljon hyväksymistä ja omistautumista, mutta päivittäin huomaan olevani ihan alkutaipaleella asian kanssa. Toukan käyttäytymisen suhteen olen ylpeä siitä miten pystyn sanottamaan itselleni hänen itkujaan. Sitten on toinen puoli, joka ei liity suoraan hänen kanssaan olemiseen vaan minuun ja oman itseni ja toimintani hyväksymiseen, tai ennemmin siihen ettei jotain vielä ole. Sitä jotain tulee pala kerrallaan Toukan ehdottamana, jos sen näen tai sitten ihan suorana toimintana ilman hienovaraista vihjailua, jos en muuten ymmärrä.

Kaikki on siis hyvin, oikein hyvin. Nautin joka hetkestä. Olen oppimassa jotain sellaista, mitä en voi opiskella kirjasta, virkistävää sekin.

ei pelkkää juhlaa

Tämä viikko on ollut haastava. Baby Hemuli on ollut VAATIVA. Hän ei ole viihtynyt lattialla leikkimässä lainkaan. Ei se minua haittaa, kunhan ymmärsin, että otapa poika liinaan ja kantoon. Eilinen ja tämä päivä ovat kuluneet liinassa ympäriinsä kuleksien. Toinen erityisen haastava tilanne on ollut ruokailu. Olen yrittänyt ymmärtää, miten ruokailutilannetta saisi pojalle miellyttävämmäksi, koska siinä on jotain joka aiheuttaa melkoisen metelin ennen ruokailun aloittamista, tai kesken ruokailun. Tämä on erityisen vaikeaa, koska en ymmärrä mistä on kyse. Eilen toimi joku juttu ja tänään ei jne. Toisaalta tekeekö mun mieli asioita joka päivä samalla tavalla?

Tämä aamu alkoi yhdellä huudolla kun puuroa ei ollut pöydässä HETI ja eikä mieliala parantunut ennen ensimmäisiä päiväunia. Kun poika nukahti, sain oven painettua kiinni, niin pääsi itku. Ajattelin, että mä en selviä tästä äitiydestä. Koira tuijotti muo ihmeissään ja totesin, että nyt ei taida olla leikkihetki ja kalppi portaiden alle nukkumaan.

Katsekontakti on ollut tänään taas erityisen hakusessa. Kunnes sitten yhtäkkiä tuli yhteinen hetki jossa Baby silitti käsillään kasvojani, maaten selällään mun sylissä. Se oli hetki, joka oli meidän yhteinen. Tämän jälkeen laitoin hänet syöttötuoliin ja yritin olla jännittämättä tilannetta. Päätin lämmittää valmispuuron, koska se olisi pian valmista. Poika kuitenkin oli ilmoittanut väsymisen merkkejä, vaikka päikkäriaika olisi vasta tunnin kuluttua. Puuroilu meni hyväntuulisesti ja siirryimme yläkertaan leikkimään hetkeksi ennen kuin siirryttiin sänkyyn. Tämäkin hetki oli hyvä ja leppoisa. Ei jännittyneisyyttä, katsekontakti oli mukana touhuissa. Sänkyyn siirtyminenkin ja nukahtaminen sujuivat kuten pitääkin (mitä se sitten onkaan). Aamulenkillä sitä vastoin heräämisen jälkeen katsekontaktin saaminen oli satunnaista ja ennen ensimmäisiä päiväunia lähes mahdotonta aamupuurokatastrofissa.

Tämän ja eilisen päivän aikana Baby on saanut raivareita, joiden seurauksena sitten itketään äidin sylissä itsensä uuvuksiin ja ollaan itseasiassa nukahdettukin hetkeksi. Mahtaa olla pienen miehen maailman muuttuminen raskasta. En osaa niissä hetkissä kertoa hänelle muuta kuin, että "äiti ei mene mihinkään. Äiti ei sinua jätä."

Järjen tasolla tiedän, että kaikilla lapsilla on ja kuuluu olla tällaisia vaiheita kehityksessään. Tämä on kuitenkin meille ensimmäinen ja on haastavaa hyväksyä toisen pahaolo kun ei voi auttaa muuten kuin arvailemalla. Minun arvailuni siis tällä erää on ottaa lähelle ja pitää siinä. Olen siis oikeasti ensimmäistä kertaa äitinä tilanteessa, että minun vaan pitää HYVÄKSYÄ tilanne ja kun lapseni on valmis niin tilanne muuttu toisenlaiseksi.

Mielessäni on kyllä pieniä sellaisia hyväksymisen murusia, jotka toivottavasti kasvavat. Yritän hyväksyä, että tätä elämää eletään hetki kerrallaan. Tämäkin päivä on osoittanut, että aamun katastrofi voi muuttua ennen kello kolmea iltapäivällä ihanaksi yhdessä oloksi. Tämä pienikin onnen hetki antaa minulle uskoa siihen, että pojalla on pohjimmiltaan hyvä olla vaikka välillä protestoikin. Lisäksi minun on ihan oikeasti hyväksyttävä, että huonotuulisuus on sallittua. Meillä se ei kotona koskaan ollut sallittua, mutta minun kotonani se on ja poikani saa olla myös turvallisesti huonolla tuulella ja me vanhempina hyväksymme sen ja siedämme sitä. Tokikin haluamme auttaa olon helpottumisessa, mutta ajallaan.

kolmen viikon kokemuksella

Baby Hemuli on ollut nyt kotona kolme viikkoa. Aika lentää. Toisaalta miettiessäni näitä kolmea viikkoa on uskomatonta miten paljon elämämme on muuttunut näin lyhyessä aikaa. En oikeastaan kaipaa edellisestä arjesta mitään. En ainakaan sitä kiirettä ja jatkuvia mietteitä siitä mikä minulla on vielä tekemättä, mitä olen unohtanut. Muutamana yönä olen kauhuissani herännyt siihen, että jokin työasia on hoitamatta... Uni ei ole sen jälkeen tullut, ennenkuin asian on saanut jotenkin eteenpäin. Eräänä yönä heräsin kirjoittamaan sähköpostia yhdelle työntekijälleni siitä, miten joku asia on pitänyt hoitaa. Haluan irti tuosta. Sitä en kaipaa työstäni yhtään.

Huomattavasti tärkeämpään ja mielenkiintoisempaan asiaan. Mitäkö sitten meidän kiintymyssuhteelle on tapahtunut? Kiinnitimme viikko sitten huomiota erityisesti siihen, että Vauva Hemulin on vaikea ottaa katsekontaktia meihin ruokaillessa. Tämän todettuamme viikonlopun aikana asia alkoi kehittymään niin, että hän alkoi ottaa kontaktia ja se on kehittynyt viikon aikana huimasti. Iltaisin kontaktin ottaminen on vaikeampaa kuin aamuisin. Tuntui erityisen kurjalta yksi ilta kun otin hänen päänsä käsien väliin ja toin omia kasvojani hänen lähelleen niin hän luistatti päänsä käsien välistä ja painoi katseensa maahan. Siinä taas häneltä osoitus, että otamme hänen kokoisiaan askeleita.

Toinen iso asia, jonka yli minä olen päässyt on ruoka. Uskallan laittaa hänelle ruokaa ja Vauva syö sitä hyvällä ruokahalulla. Välillä mietimme, että ylisyötämmekö häntä. Seuraava neuvola sen varmasti kertoo :D Se, että hänellä on ruoka-aineyliherkkyyksiä sai minut pelkäämään ruokaa tai etenkin sen tekemistä. Ajattelin, että hän menee rikki jos syötän itsetehtyä ruokaa. Olin väärässä.

Kolmas asia, joka on kovan opiskelun alla on yöt ja nukkuminen/lohduttaminen. Yöt ovat välillä olleet todella levottomia. Levottomia niin, että Vauva on herännyt pahimmillaan tunnin välein itkemään tuttia suuhunsa. Herätys tapahtuu ennen kuutta ja sitten vajaan tunnin puuhastelun jälkeen hän voi nukahtaa vielä vajaaksi tunniksi, niin että herätään lopulta puoli kahdeksalta. Tämä on saanut minut "pelkäämään" (dislike olisi oikeampi sana) öitä. Aamulla herätessä on jo tarpeeksi väsynyt, ettei halua edes miettiä miten seuraaviin päikkäreihin selvitään. Joo, joo tiedetään me olemme tehneet tätä vain kolme viikkoa, mutta raskasta se on ollut silti. Enkä halua ajatella sitä, miltä minusta tuntuu kolmen kuukauden kuluttua...
Viime yönä oli minun vuoroni nukkua Vauvan kanssa. Hän nukahti puoli yhdeksältä kuten aina, mutta heräsi vasta ensimmäisen kerran 0245. WAU! Sitten viideltä ja sitten mentiinkin jo entiseen rytmiin. Minä näin pitkää unta siitä miten hienosti yö sujuu ja heräämme vasta viideltä ensimmäisen kerran. Joten herätessäni hieman ennen kolmea oli vaikea uskoa miten kello on kääntynyt kaksi tuntia taaksepäin. Hassua miten alitajuntaani oli niin nopeasti päässyt tietoisuus siitä, että nyt nukumme hyvin ja se oli muotoutunut jo uneksikin. Aamulla tuntui mielettömän hyvältä, eikä ollut epätoivoinen olo kun Isi Hemuli lähti tänään töihin.

viikko takana

Vauva Hemuli on asunut meillä viikon. Viikon polttavat kysymykset ovat millaista ruokaa, miten nukutuaan jne. Ihan tällä tasolla on viikko edennyt. Viime yö oli oikeastaan kamalin tähän mennessä; itkua kahden tunnin välein. Yöllä ajattelin, että tämähän on itse asiassa tämäkin vaan hyvä asia, että pojalla on surua. Viikko on kulunut pääasiallisesti niin, että Vauva ei ole paljon itkeskellyt. Ennemmin olen itkut yhdistänyt huonoihin ruokavalintoihin eli sellaisiin, joista on oireita pojalle tullut. Eilen kuitenkin oli aika itkuinen ja turhautuneen oloinen ilta. Itkulle en siis keksinyt varsinaista syytä, muuta kuin surun.

Puhuin eilen puhelimessa viisaan ihmisen kanssa, joka totesi, että pitäähän pojalla olla surua edellisestä perheestä, että voi ajatella hänen pystyvänsä kiintymään meihinkin. Tätä mietin tänään kun käytiin ystävien luona. Vauva katseli tunnin ajan melko tarkkaan Isin ja Äidin sylissä uusia ihmisiä ja sitten vasta hyväksyi heitä hymyllä. Ajattelin, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, jos asiat etenevät näin.

Rauhallisesti rakennamme kiintymystä ja luottamusta Vauvan kanssa niin, että hän tapaa tasaisesti ihmisiä ja uskaltaa turvata meihin.
 

Omat lapsuuden kokemukset

Adoptioneuvonnassa kerrottiin, että omat lapsuuden kokemukset aktivoituvat lapsen tultua. Ajattelin, että niinpä niin onneksi olen nämä asiat jo moneen kertaan ehtinyt käsittelemään ja pystyn olemaan eheä äiti lapselleni.

Mitä tapahtui...
Ensimmäisenä yönä näin unta äidistäni ja itsestäni. Lohdutin äitiäni, ettei tarvitse pelätä pimeää. Olimme menossa taloon, joka oli ihan pimeä ja äitiäni pelotti. Hmm...mä olin se lapsi, joka pelkäsi pimeää. Tavallaan pelkään vieläkin.
Tänään pojallani on ollut huono päivä. Suurin näkyvä syy siihen on ollut ruokakokeilu, josta seurasi punaiset posket ja varmasti myös sisäistä kutinaa - allergiareaktio siis. Toinen syy varmasti on ollut se, että Vauva Hemulilla on ikävä sijaisperhettä ja sen turvaa. Olemme olleet kaksi päivää onnellisessa tilanteessa, vauva on ollut aurinkoinen ja hymyileväinen. Onko tänään se päivä, kun halutaan aloittaa testaus siitä lähdemmekö me pois? No, joo tätä polkua en aio jatkaa kovin pitkälle, koska se ei ole hyvästä.

Ennemmin voin kirjoittaa siitä, mitä minä olen käynyt läpi. Vauvan itkeskellessä, huomasin ahdistuvani. Ahdistuin niin, että koko sisimpäni kuristui kokoon. Huomasin sen ja sanoin tämän ääneen Isi Hemulille. Tunnetta hieman lisää erotellessani tajusin, että näin meillä on taidettu toimia kotona. Oma äitini ei ole tainnut pystyä vastaamaan pahaan olooni vaan on käpertynyt hiljaisuuteen ja jättänyt minut ratkaisemaan pahan olon itsekseni. Hän on palannut kontaktiin kun olen saanut itseni rauhalliseksi. Tämän käyttäytymismallin muistan etenkin silloin jos minua kiukutti jokin asia. Meillä ei saanut kotona suuttua, asiat piti ratkaista yksin, ilman tunteita. Keinoina minulla on ollut etsiä tyynnyke jostakin ulkoisesta. Tietenkin se, että olen ollut aina mahdollisimman kiltti ja hyvä tyttö on estänyt yksin jättämisen.

Niin, että kyllä ne omat lapsuuden kokemukset vaan aktivoituvat. Elaborointini päätteeksi totesin Isi Hemulille, että onneksi minulla on mahdollisuus elää nyt toisenlainen lapsuus uudelleen. Olkoon matka Vauva Hemulin kanssa eheyttävä myös minulle ja ennenkaikkea erilainen kuin omani on ollut.

Hemulin äitiys

Elämäni on pyörähtänyt päälaelleen niin, että minun on parempi aloittaa ajatusten ylöskirjaaminen. Edellisissä teksteissä Hemulina mietin vapautta. Vapautta itseäni kahlitsevista ajatuksista, vaatimuksista. Enää en näitä vaatimuksia sellaisina tunnista. Tämä syksy on ollut hyvä, mitä pidemmälle se on edennyt sen paremmaksi sen on muuttunut.  Mieheni alkoi syksyn eräänä aamuna sanomaan minulle ja itselleen, että tänään on hyvä päivä. Niinhän ne päivät ihan oikeasti olivatkin hyviä. Pystyin myös sanomaan päivän päätteeksi oliko päivä ollut hyvä vai ei. Pääasiallisesti kaikki päivät ovat hyviä mitä vietän mieheni kanssa, mutta työni on ajoittain melkoisen vaativaa, joten kaikki päivät eivät ole siellä ihan sellaisia, joita aina tulisi kutsuttua hyviksi. Tänä syksynä niitä päiviä on kyllä ollut todella paljon (hyviä siis). Tärkein asia tapahtui toissa päivänä - minusta tuli äiti. Adoptiolapsen äiti. Elämäni siis keikahti kahden viikon varoitusajalla täysin päälaelleen.  En ajatellut tehdä tästä adoptioblogia, vaan ehkä kirjoittaa tänne niitä tuntoja, joita äitiys minussa herättää. Haluan miettiä myös sitä miten poikaani voin kasvattaa hyväksyen. Tässä myös syy miksi en pitänyt asiallisena jatkaa blogia, jonka otsikossa on vapaus, vaikka oikeasti nyt vasta poikani myötä tunnenkin itseni vapaaksi siitä mitä aiemmin olen mukanani kantanut. Toivoni saavani kirjattua hyväksyvän äitiyden ajatuksia tänne, josko vaikeina hetkinä muistuisi mieleen. Siitä yksi esimerkki:

Ensimmäisenä iltana oli iltavellin aika, eikä poikani sitä suostunut minulta ottamaan. Ei ollut minään aikaisempanakaan iltana sitä minulta huolinut sijaisperheessä käydessämme. Meinasin hermostua itseeni kun en onnistunut vellintarjoilussa. Jotenkin oli tunne, että poika on pakko saada rauhoittumaan, kunnes päässäni kuului sana hyväksy. Sen jälkeen minun ei tarvinnut enää sanoa mitään eikä yrittää mitään. Hyväksyin sen, että pojallani on ikävä sijaisvanhempiaan ja minä en sille tänä iltana mitään voi. Minun vain pitää hyväksyä se. Siinä me sitten istuimme 20 minuuttia ja poika nukahti syliini. Huomasin miten jännittyneisyyteni väheni ja levoton liikehdintäni loppui. Siinä istuin ja olin. Mietin hiljaa mielessäni, että ei se viime syksyinen mediotointi ja terapia hukkaan ole menneet, kun poikani kanssa pystyn niitä heti käyttöön soveltamaan.

Hetkittäin olen kauhuissani, toisinaan valtavan onnellinen. Totesimme mieheni kanssa eilen illalla, että näinkö meistä nyt tuli aikuisia, yhdessä yössä. Tämänkin taisimme hyväksyä, kaikkihan on hyvin.