Baby Hemuli on ollut nyt kotona kolme viikkoa. Aika lentää. Toisaalta miettiessäni näitä kolmea viikkoa on uskomatonta miten paljon elämämme on muuttunut näin lyhyessä aikaa. En oikeastaan kaipaa edellisestä arjesta mitään. En ainakaan sitä kiirettä ja jatkuvia mietteitä siitä mikä minulla on vielä tekemättä, mitä olen unohtanut. Muutamana yönä olen kauhuissani herännyt siihen, että jokin työasia on hoitamatta... Uni ei ole sen jälkeen tullut, ennenkuin asian on saanut jotenkin eteenpäin. Eräänä yönä heräsin kirjoittamaan sähköpostia yhdelle työntekijälleni siitä, miten joku asia on pitänyt hoitaa. Haluan irti tuosta. Sitä en kaipaa työstäni yhtään.
Huomattavasti tärkeämpään ja mielenkiintoisempaan asiaan. Mitäkö sitten meidän kiintymyssuhteelle on tapahtunut? Kiinnitimme viikko sitten huomiota erityisesti siihen, että Vauva Hemulin on vaikea ottaa katsekontaktia meihin ruokaillessa. Tämän todettuamme viikonlopun aikana asia alkoi kehittymään niin, että hän alkoi ottaa kontaktia ja se on kehittynyt viikon aikana huimasti. Iltaisin kontaktin ottaminen on vaikeampaa kuin aamuisin. Tuntui erityisen kurjalta yksi ilta kun otin hänen päänsä käsien väliin ja toin omia kasvojani hänen lähelleen niin hän luistatti päänsä käsien välistä ja painoi katseensa maahan. Siinä taas häneltä osoitus, että otamme hänen kokoisiaan askeleita.
Toinen iso asia, jonka yli minä olen päässyt on ruoka. Uskallan laittaa hänelle ruokaa ja Vauva syö sitä hyvällä ruokahalulla. Välillä mietimme, että ylisyötämmekö häntä. Seuraava neuvola sen varmasti kertoo :D Se, että hänellä on ruoka-aineyliherkkyyksiä sai minut pelkäämään ruokaa tai etenkin sen tekemistä. Ajattelin, että hän menee rikki jos syötän itsetehtyä ruokaa. Olin väärässä.
Kolmas asia, joka on kovan opiskelun alla on yöt ja nukkuminen/lohduttaminen. Yöt ovat välillä olleet todella levottomia. Levottomia niin, että Vauva on herännyt pahimmillaan tunnin välein itkemään tuttia suuhunsa. Herätys tapahtuu ennen kuutta ja sitten vajaan tunnin puuhastelun jälkeen hän voi nukahtaa vielä vajaaksi tunniksi, niin että herätään lopulta puoli kahdeksalta. Tämä on saanut minut "pelkäämään" (dislike olisi oikeampi sana) öitä. Aamulla herätessä on jo tarpeeksi väsynyt, ettei halua edes miettiä miten seuraaviin päikkäreihin selvitään. Joo, joo tiedetään me olemme tehneet tätä vain kolme viikkoa, mutta raskasta se on ollut silti. Enkä halua ajatella sitä, miltä minusta tuntuu kolmen kuukauden kuluttua...
Viime yönä oli minun vuoroni nukkua Vauvan kanssa. Hän nukahti puoli yhdeksältä kuten aina, mutta heräsi vasta ensimmäisen kerran 0245. WAU! Sitten viideltä ja sitten mentiinkin jo entiseen rytmiin. Minä näin pitkää unta siitä miten hienosti yö sujuu ja heräämme vasta viideltä ensimmäisen kerran. Joten herätessäni hieman ennen kolmea oli vaikea uskoa miten kello on kääntynyt kaksi tuntia taaksepäin. Hassua miten alitajuntaani oli niin nopeasti päässyt tietoisuus siitä, että nyt nukumme hyvin ja se oli muotoutunut jo uneksikin. Aamulla tuntui mielettömän hyvältä, eikä ollut epätoivoinen olo kun Isi Hemuli lähti tänään töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti