Tämä viikko on ollut haastava. Baby Hemuli on ollut VAATIVA. Hän ei ole viihtynyt lattialla leikkimässä lainkaan. Ei se minua haittaa, kunhan ymmärsin, että otapa poika liinaan ja kantoon. Eilinen ja tämä päivä ovat kuluneet liinassa ympäriinsä kuleksien. Toinen erityisen haastava tilanne on ollut ruokailu. Olen yrittänyt ymmärtää, miten ruokailutilannetta saisi pojalle miellyttävämmäksi, koska siinä on jotain joka aiheuttaa melkoisen metelin ennen ruokailun aloittamista, tai kesken ruokailun. Tämä on erityisen vaikeaa, koska en ymmärrä mistä on kyse. Eilen toimi joku juttu ja tänään ei jne. Toisaalta tekeekö mun mieli asioita joka päivä samalla tavalla?
Tämä aamu alkoi yhdellä huudolla kun puuroa ei ollut pöydässä HETI ja eikä mieliala parantunut ennen ensimmäisiä päiväunia. Kun poika nukahti, sain oven painettua kiinni, niin pääsi itku. Ajattelin, että mä en selviä tästä äitiydestä. Koira tuijotti muo ihmeissään ja totesin, että nyt ei taida olla leikkihetki ja kalppi portaiden alle nukkumaan.
Katsekontakti on ollut tänään taas erityisen hakusessa. Kunnes sitten yhtäkkiä tuli yhteinen hetki jossa Baby silitti käsillään kasvojani, maaten selällään mun sylissä. Se oli hetki, joka oli meidän yhteinen. Tämän jälkeen laitoin hänet syöttötuoliin ja yritin olla jännittämättä tilannetta. Päätin lämmittää valmispuuron, koska se olisi pian valmista. Poika kuitenkin oli ilmoittanut väsymisen merkkejä, vaikka päikkäriaika olisi vasta tunnin kuluttua. Puuroilu meni hyväntuulisesti ja siirryimme yläkertaan leikkimään hetkeksi ennen kuin siirryttiin sänkyyn. Tämäkin hetki oli hyvä ja leppoisa. Ei jännittyneisyyttä, katsekontakti oli mukana touhuissa. Sänkyyn siirtyminenkin ja nukahtaminen sujuivat kuten pitääkin (mitä se sitten onkaan). Aamulenkillä sitä vastoin heräämisen jälkeen katsekontaktin saaminen oli satunnaista ja ennen ensimmäisiä päiväunia lähes mahdotonta aamupuurokatastrofissa.
Tämän ja eilisen päivän aikana Baby on saanut raivareita, joiden seurauksena sitten itketään äidin sylissä itsensä uuvuksiin ja ollaan itseasiassa nukahdettukin hetkeksi. Mahtaa olla pienen miehen maailman muuttuminen raskasta. En osaa niissä hetkissä kertoa hänelle muuta kuin, että "äiti ei mene mihinkään. Äiti ei sinua jätä."
Järjen tasolla tiedän, että kaikilla lapsilla on ja kuuluu olla tällaisia vaiheita kehityksessään. Tämä on kuitenkin meille ensimmäinen ja on haastavaa hyväksyä toisen pahaolo kun ei voi auttaa muuten kuin arvailemalla. Minun arvailuni siis tällä erää on ottaa lähelle ja pitää siinä. Olen siis oikeasti ensimmäistä kertaa äitinä tilanteessa, että minun vaan pitää HYVÄKSYÄ tilanne ja kun lapseni on valmis niin tilanne muuttu toisenlaiseksi.
Mielessäni on kyllä pieniä sellaisia hyväksymisen murusia, jotka toivottavasti kasvavat. Yritän hyväksyä, että tätä elämää eletään hetki kerrallaan. Tämäkin päivä on osoittanut, että aamun katastrofi voi muuttua ennen kello kolmea iltapäivällä ihanaksi yhdessä oloksi. Tämä pienikin onnen hetki antaa minulle uskoa siihen, että pojalla on pohjimmiltaan hyvä olla vaikka välillä protestoikin. Lisäksi minun on ihan oikeasti hyväksyttävä, että huonotuulisuus on sallittua. Meillä se ei kotona koskaan ollut sallittua, mutta minun kotonani se on ja poikani saa olla myös turvallisesti huonolla tuulella ja me vanhempina hyväksymme sen ja siedämme sitä. Tokikin haluamme auttaa olon helpottumisessa, mutta ajallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti