ei pelkkää juhlaa

Tämä viikko on ollut haastava. Baby Hemuli on ollut VAATIVA. Hän ei ole viihtynyt lattialla leikkimässä lainkaan. Ei se minua haittaa, kunhan ymmärsin, että otapa poika liinaan ja kantoon. Eilinen ja tämä päivä ovat kuluneet liinassa ympäriinsä kuleksien. Toinen erityisen haastava tilanne on ollut ruokailu. Olen yrittänyt ymmärtää, miten ruokailutilannetta saisi pojalle miellyttävämmäksi, koska siinä on jotain joka aiheuttaa melkoisen metelin ennen ruokailun aloittamista, tai kesken ruokailun. Tämä on erityisen vaikeaa, koska en ymmärrä mistä on kyse. Eilen toimi joku juttu ja tänään ei jne. Toisaalta tekeekö mun mieli asioita joka päivä samalla tavalla?

Tämä aamu alkoi yhdellä huudolla kun puuroa ei ollut pöydässä HETI ja eikä mieliala parantunut ennen ensimmäisiä päiväunia. Kun poika nukahti, sain oven painettua kiinni, niin pääsi itku. Ajattelin, että mä en selviä tästä äitiydestä. Koira tuijotti muo ihmeissään ja totesin, että nyt ei taida olla leikkihetki ja kalppi portaiden alle nukkumaan.

Katsekontakti on ollut tänään taas erityisen hakusessa. Kunnes sitten yhtäkkiä tuli yhteinen hetki jossa Baby silitti käsillään kasvojani, maaten selällään mun sylissä. Se oli hetki, joka oli meidän yhteinen. Tämän jälkeen laitoin hänet syöttötuoliin ja yritin olla jännittämättä tilannetta. Päätin lämmittää valmispuuron, koska se olisi pian valmista. Poika kuitenkin oli ilmoittanut väsymisen merkkejä, vaikka päikkäriaika olisi vasta tunnin kuluttua. Puuroilu meni hyväntuulisesti ja siirryimme yläkertaan leikkimään hetkeksi ennen kuin siirryttiin sänkyyn. Tämäkin hetki oli hyvä ja leppoisa. Ei jännittyneisyyttä, katsekontakti oli mukana touhuissa. Sänkyyn siirtyminenkin ja nukahtaminen sujuivat kuten pitääkin (mitä se sitten onkaan). Aamulenkillä sitä vastoin heräämisen jälkeen katsekontaktin saaminen oli satunnaista ja ennen ensimmäisiä päiväunia lähes mahdotonta aamupuurokatastrofissa.

Tämän ja eilisen päivän aikana Baby on saanut raivareita, joiden seurauksena sitten itketään äidin sylissä itsensä uuvuksiin ja ollaan itseasiassa nukahdettukin hetkeksi. Mahtaa olla pienen miehen maailman muuttuminen raskasta. En osaa niissä hetkissä kertoa hänelle muuta kuin, että "äiti ei mene mihinkään. Äiti ei sinua jätä."

Järjen tasolla tiedän, että kaikilla lapsilla on ja kuuluu olla tällaisia vaiheita kehityksessään. Tämä on kuitenkin meille ensimmäinen ja on haastavaa hyväksyä toisen pahaolo kun ei voi auttaa muuten kuin arvailemalla. Minun arvailuni siis tällä erää on ottaa lähelle ja pitää siinä. Olen siis oikeasti ensimmäistä kertaa äitinä tilanteessa, että minun vaan pitää HYVÄKSYÄ tilanne ja kun lapseni on valmis niin tilanne muuttu toisenlaiseksi.

Mielessäni on kyllä pieniä sellaisia hyväksymisen murusia, jotka toivottavasti kasvavat. Yritän hyväksyä, että tätä elämää eletään hetki kerrallaan. Tämäkin päivä on osoittanut, että aamun katastrofi voi muuttua ennen kello kolmea iltapäivällä ihanaksi yhdessä oloksi. Tämä pienikin onnen hetki antaa minulle uskoa siihen, että pojalla on pohjimmiltaan hyvä olla vaikka välillä protestoikin. Lisäksi minun on ihan oikeasti hyväksyttävä, että huonotuulisuus on sallittua. Meillä se ei kotona koskaan ollut sallittua, mutta minun kotonani se on ja poikani saa olla myös turvallisesti huonolla tuulella ja me vanhempina hyväksymme sen ja siedämme sitä. Tokikin haluamme auttaa olon helpottumisessa, mutta ajallaan.

kolmen viikon kokemuksella

Baby Hemuli on ollut nyt kotona kolme viikkoa. Aika lentää. Toisaalta miettiessäni näitä kolmea viikkoa on uskomatonta miten paljon elämämme on muuttunut näin lyhyessä aikaa. En oikeastaan kaipaa edellisestä arjesta mitään. En ainakaan sitä kiirettä ja jatkuvia mietteitä siitä mikä minulla on vielä tekemättä, mitä olen unohtanut. Muutamana yönä olen kauhuissani herännyt siihen, että jokin työasia on hoitamatta... Uni ei ole sen jälkeen tullut, ennenkuin asian on saanut jotenkin eteenpäin. Eräänä yönä heräsin kirjoittamaan sähköpostia yhdelle työntekijälleni siitä, miten joku asia on pitänyt hoitaa. Haluan irti tuosta. Sitä en kaipaa työstäni yhtään.

Huomattavasti tärkeämpään ja mielenkiintoisempaan asiaan. Mitäkö sitten meidän kiintymyssuhteelle on tapahtunut? Kiinnitimme viikko sitten huomiota erityisesti siihen, että Vauva Hemulin on vaikea ottaa katsekontaktia meihin ruokaillessa. Tämän todettuamme viikonlopun aikana asia alkoi kehittymään niin, että hän alkoi ottaa kontaktia ja se on kehittynyt viikon aikana huimasti. Iltaisin kontaktin ottaminen on vaikeampaa kuin aamuisin. Tuntui erityisen kurjalta yksi ilta kun otin hänen päänsä käsien väliin ja toin omia kasvojani hänen lähelleen niin hän luistatti päänsä käsien välistä ja painoi katseensa maahan. Siinä taas häneltä osoitus, että otamme hänen kokoisiaan askeleita.

Toinen iso asia, jonka yli minä olen päässyt on ruoka. Uskallan laittaa hänelle ruokaa ja Vauva syö sitä hyvällä ruokahalulla. Välillä mietimme, että ylisyötämmekö häntä. Seuraava neuvola sen varmasti kertoo :D Se, että hänellä on ruoka-aineyliherkkyyksiä sai minut pelkäämään ruokaa tai etenkin sen tekemistä. Ajattelin, että hän menee rikki jos syötän itsetehtyä ruokaa. Olin väärässä.

Kolmas asia, joka on kovan opiskelun alla on yöt ja nukkuminen/lohduttaminen. Yöt ovat välillä olleet todella levottomia. Levottomia niin, että Vauva on herännyt pahimmillaan tunnin välein itkemään tuttia suuhunsa. Herätys tapahtuu ennen kuutta ja sitten vajaan tunnin puuhastelun jälkeen hän voi nukahtaa vielä vajaaksi tunniksi, niin että herätään lopulta puoli kahdeksalta. Tämä on saanut minut "pelkäämään" (dislike olisi oikeampi sana) öitä. Aamulla herätessä on jo tarpeeksi väsynyt, ettei halua edes miettiä miten seuraaviin päikkäreihin selvitään. Joo, joo tiedetään me olemme tehneet tätä vain kolme viikkoa, mutta raskasta se on ollut silti. Enkä halua ajatella sitä, miltä minusta tuntuu kolmen kuukauden kuluttua...
Viime yönä oli minun vuoroni nukkua Vauvan kanssa. Hän nukahti puoli yhdeksältä kuten aina, mutta heräsi vasta ensimmäisen kerran 0245. WAU! Sitten viideltä ja sitten mentiinkin jo entiseen rytmiin. Minä näin pitkää unta siitä miten hienosti yö sujuu ja heräämme vasta viideltä ensimmäisen kerran. Joten herätessäni hieman ennen kolmea oli vaikea uskoa miten kello on kääntynyt kaksi tuntia taaksepäin. Hassua miten alitajuntaani oli niin nopeasti päässyt tietoisuus siitä, että nyt nukumme hyvin ja se oli muotoutunut jo uneksikin. Aamulla tuntui mielettömän hyvältä, eikä ollut epätoivoinen olo kun Isi Hemuli lähti tänään töihin.

viikko takana

Vauva Hemuli on asunut meillä viikon. Viikon polttavat kysymykset ovat millaista ruokaa, miten nukutuaan jne. Ihan tällä tasolla on viikko edennyt. Viime yö oli oikeastaan kamalin tähän mennessä; itkua kahden tunnin välein. Yöllä ajattelin, että tämähän on itse asiassa tämäkin vaan hyvä asia, että pojalla on surua. Viikko on kulunut pääasiallisesti niin, että Vauva ei ole paljon itkeskellyt. Ennemmin olen itkut yhdistänyt huonoihin ruokavalintoihin eli sellaisiin, joista on oireita pojalle tullut. Eilen kuitenkin oli aika itkuinen ja turhautuneen oloinen ilta. Itkulle en siis keksinyt varsinaista syytä, muuta kuin surun.

Puhuin eilen puhelimessa viisaan ihmisen kanssa, joka totesi, että pitäähän pojalla olla surua edellisestä perheestä, että voi ajatella hänen pystyvänsä kiintymään meihinkin. Tätä mietin tänään kun käytiin ystävien luona. Vauva katseli tunnin ajan melko tarkkaan Isin ja Äidin sylissä uusia ihmisiä ja sitten vasta hyväksyi heitä hymyllä. Ajattelin, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, jos asiat etenevät näin.

Rauhallisesti rakennamme kiintymystä ja luottamusta Vauvan kanssa niin, että hän tapaa tasaisesti ihmisiä ja uskaltaa turvata meihin.