lastenkutsut

Kävimme tänään ensimmäisillä lastenkutsuilla. Ystäväni tytär täytti 3 vuotta. Oli ihanaa mennä sinne Toukan kanssa. Kuulin kutsuista ensimmäisen kerran jo kesällä, koska ystäväni oli silloin edellisen kerran Suomessa lomalla. Mietin, että ihanaa olla kutsuttu, mutta kuinka kipeää teki ajatus siitä, että muiden lapset osallistuvat kutsuille. Onneksi mukaan tulisi toinenkin ystävä, jolla ei ole omia lapsia. Kutsuilla ollessani mietin ystävääni, mutta puhumisen paikka ei luonnollisesti ollut siellä.

Uusi sosiaalinen tilanne Toukalle, pieni oli ihmeissään kun oli paljon ihailevia tätejä ympärillä ja muutama yhtä pieni ihminen kuin Toukkakin. Olimme juhlissa vain hetken. Itselleni oli ihanaa kuunnella toisten äitien juttuja (moninkertaisten äitien) siitä miten he miettivät antavatko lapsilleen riittävästi ruokaa ja maitoa jne. Mitä he sellaista miettivät, heillähän on jo lapsia? Heillähän on ollut koko raskausaika aikaa tutustua ja opiskella näitä asioita. Tuollaiset kommentit tuntuivat oikeasti niin hyviltä ja rauhoittavilta. Muutkin kasvattavat ja ravitsevat lapsiaan intuitiolla. Olimme kaikki naiset saman alan ihmisiä, ja meillä pitäisi olla jonkinlaista ymmärrystä siitä miten ihmistä tulee kasvattaa ja kehittää. Minulla on ollut ihana iltapäivävertaistuokio. Se teki minulle niin hyvää!

joulun pieni ihme

Mieheni sanoi eilen joulun vietosta lähtiessään äidilleen, että tämä joulu oli paras joulu ikinä. Tippahan siinä silmäkulmaan nousi. Toukka oli joulupukista ja jännittyneistä serkuistaan niin hämillään, että itkuhan siinä tuli, mutta muuten joulu jouluna meni kuten pitikin. Joulun iloa hivenen rajoitti älytön pakkanen ja serkun vatsatauti. Emme mekään siltä säästyneet.

Äiti sai harjoitusta kotimatkalla oksentavan lapsen hoidosta, vaatteiden vaihdosta ja omista tunteista siihen liittyen. Olen vannoutunut oksennustautien kammoksuja, en osaa suhtautua tautiin niin, että tulee jos tulee, kyllä siitä selvitään. Olen viimeisen vuorokauden yrittänyt penkoa muistini sopukoita miksi tauti on saanut tällaisen statuksen. Luulen päässeeni siihen kiinni ja sieltähän se kodin kokemuksista on tullut. Kävimme mieheni kanssa tästä eilen työnjaollisen keskustelun. Hän lupasi opettaa Toukalle oikeanlaista suhtautumista vatsatauteihin niin mä opetan oikeanlaista suhtautumista ampiaisiin :) Tokikin hän lisäsi että siinä sivussa opettaa tätä äidillekin. Lapsen sairastaminen on rankkaa. Tosin olen iloinen, että olemme tätäkin kokemusta rikkaampia. Toukka tietää, että häntä hoidetaan ja hoivataan. Juodaan velliä vähän kerrallaan ja usein. Tauti näyttää olevan onneksi jo ohi.

Kotiuduttuamme huomasin, että Toukan pyörähtäminen istumaan on kehittynyt todella sujuvaksi, jalat pyörivät mitä kautta vain sopivaan asentoon ja tukeva asento löytyy helposti itse. Joulu sujui tehokkaasti konttaillessa, mummolassa on paljon isoja mattoja, joilla oli tukeva harjoitella.

Vielä yksi asia tavoista. Toukka herää useimmiten uniltaan itsekseen ja alkaa puuhastelemaan jotakin. Muutamana menneenä yönä herättyään hän on puuhaillut sängyssä lelujensa kanssa itsekseen ja sitten menee takaisin nukkumaan. Juurikin löysin Toukan näpräävän helmalakanan kiinnikkeitä seisaaltaan sängyssä, pihaustakaan huoneesta ei ollut kuulunut.

siitäs äiti sait

Hahaa, Toukka on nukkunut koko yön!!! Tämä rauhoittaa mieltäni kovasti kun olemme lähdössä joulunviettoon. Muutokset eivät siis välttämättä joka kerta ole pahasta ja sekoita. Toisaalta sekaisin ollut rytmi ehkä nytkähti paremmalle raiteelle pienestä muutoksesta :)

Katsekontakti, siinä on tapahtunut huimasti. Ruokailutilanteissa asian kanssa ei enää ongelmia ole. Jos Toukka ei halua enää ruokaa hän kääntää kehonsa pois, mutta uskaltaa katsoa kuitenkin kaikissa tilanteissa silmiin. Leikkiessäänkin hän tarkistaa katseellaan huomaammeko me hänet.

Toukan opissa

Jokainen päivä on edellistään hienompi ja parempi. Olen onnellinen saadessani iltaisin peitellä Toukan sänkyyn ja kiittää päivän opeista ja toivottaa hyvää yötä.  (Ai niin pikku huomio muistiin; Toukka taisi itse valita hellittelynimensä näppäillessään Isille chattiviestiin toukan kuvan (sehän ei tietenkään ollut sattumaan :) ).

Yöt ovat olleet melko katkonaisia noin viikon ajan. Olen oppinut tekemään sitäkin vähemmän päiväsaikaan, oikeasti jaksan ihan hyvin. Minä, joka kuvittelin, että yövalvominen tulee kaatamaan minut - eihän se mitään kaada. En ole ihan päässyt kiinni siihen miksi yöt ovat sellaisia kuin ovat, mutta sen mukaan nyt vain eletään. Lienee parempi hyväksyä, etten pysty kaikkia asioita aina ratkaisemaan, ne on vaan hyväksyttävä ja sen kanssa elettävä... Tekee mulle kyllä erityisen hyvää.

Toinen oppimani asia on, että pärjään hyvin bussissa vaunujen kanssa. En ole ollut koskaan innokas bussimatkustaja. Tänään minulla oli ensimmäinen tapaaminen kymmeneltä kaupungissa, seuraava yhdeltätoista serkkuni kanssa lounaan merkeissä. Ei siis mitään järkeä lähteä autolla sompailemaan, kun Toukka kaipaisi tuona aikana untakin. No, ensimmäinen bussi ajoi täytenä ohi ja sain vahvistusta ajatukselleni, että typerää kuvitella kulkevansa miellyttävästi julkisilla. Toinen olikin jo niin tyhjä, etten voinut muuta kun nousta kyytiin. Hyvinhän se meni. Retki kaupungilla meni muutenkin erinoimaisesti. Toukka viihdytti lounaalla myös naapuripöytien mammoja. Kotimatkalla ensimmäinen bussi ajoi täytenä ohi...

Bussit selvittäneenä olenkin sitten jo huolissani tällaisesta miten sattuu nukkumisesta. Tietenkin Toukka nukkui mennessä ja tullessa bussissa, täysin eri aikaan kun kotona ollessa on totuttu... Mieheni on ennen Toukan kotiintuloa vitsaillut siitä miten älytön kontrollifriikki olen, nyt joudun todellakin myöntämään sen. Olen älyttömän onnellinen tällaisesta tämän päiväisestä vallattomuudesta. Eletään lapsen tarpeiden mukaisesti ja mitä sitten jos... Tarkoituksena ei ole kuitenkaan kasvattaa Toukkaa neljän seinän sisällä.

Väitän, että olen ollut vallattomampi aiemmin, mutta nykyinen työni on saanut minut pikkumaisemmaksi. Työssäni toki pitää sitä ollakin. Olen ajatellut paljon hyväksymistä ja omistautumista, mutta päivittäin huomaan olevani ihan alkutaipaleella asian kanssa. Toukan käyttäytymisen suhteen olen ylpeä siitä miten pystyn sanottamaan itselleni hänen itkujaan. Sitten on toinen puoli, joka ei liity suoraan hänen kanssaan olemiseen vaan minuun ja oman itseni ja toimintani hyväksymiseen, tai ennemmin siihen ettei jotain vielä ole. Sitä jotain tulee pala kerrallaan Toukan ehdottamana, jos sen näen tai sitten ihan suorana toimintana ilman hienovaraista vihjailua, jos en muuten ymmärrä.

Kaikki on siis hyvin, oikein hyvin. Nautin joka hetkestä. Olen oppimassa jotain sellaista, mitä en voi opiskella kirjasta, virkistävää sekin.