Elämäni on pyörähtänyt päälaelleen niin, että minun on parempi aloittaa ajatusten ylöskirjaaminen. Edellisissä teksteissä Hemulina mietin vapautta. Vapautta itseäni kahlitsevista ajatuksista, vaatimuksista. Enää en näitä vaatimuksia sellaisina tunnista. Tämä syksy on ollut hyvä, mitä pidemmälle se on edennyt sen paremmaksi sen on muuttunut. Mieheni alkoi syksyn eräänä aamuna sanomaan minulle ja itselleen, että tänään on hyvä päivä. Niinhän ne päivät ihan oikeasti olivatkin hyviä. Pystyin myös sanomaan päivän päätteeksi oliko päivä ollut hyvä vai ei. Pääasiallisesti kaikki päivät ovat hyviä mitä vietän mieheni kanssa, mutta työni on ajoittain melkoisen vaativaa, joten kaikki päivät eivät ole siellä ihan sellaisia, joita aina tulisi kutsuttua hyviksi. Tänä syksynä niitä päiviä on kyllä ollut todella paljon (hyviä siis). Tärkein asia tapahtui toissa päivänä - minusta tuli äiti. Adoptiolapsen äiti. Elämäni siis keikahti kahden viikon varoitusajalla täysin päälaelleen. En ajatellut tehdä tästä adoptioblogia, vaan ehkä kirjoittaa tänne niitä tuntoja, joita äitiys minussa herättää. Haluan miettiä myös sitä miten poikaani voin kasvattaa hyväksyen. Tässä myös syy miksi en pitänyt asiallisena jatkaa blogia, jonka otsikossa on vapaus, vaikka oikeasti nyt vasta poikani myötä tunnenkin itseni vapaaksi siitä mitä aiemmin olen mukanani kantanut. Toivoni saavani kirjattua hyväksyvän äitiyden ajatuksia tänne, josko vaikeina hetkinä muistuisi mieleen. Siitä yksi esimerkki:
Ensimmäisenä iltana oli iltavellin aika, eikä poikani sitä suostunut minulta ottamaan. Ei ollut minään aikaisempanakaan iltana sitä minulta huolinut sijaisperheessä käydessämme. Meinasin hermostua itseeni kun en onnistunut vellintarjoilussa. Jotenkin oli tunne, että poika on pakko saada rauhoittumaan, kunnes päässäni kuului sana hyväksy. Sen jälkeen minun ei tarvinnut enää sanoa mitään eikä yrittää mitään. Hyväksyin sen, että pojallani on ikävä sijaisvanhempiaan ja minä en sille tänä iltana mitään voi. Minun vain pitää hyväksyä se. Siinä me sitten istuimme 20 minuuttia ja poika nukahti syliini. Huomasin miten jännittyneisyyteni väheni ja levoton liikehdintäni loppui. Siinä istuin ja olin. Mietin hiljaa mielessäni, että ei se viime syksyinen mediotointi ja terapia hukkaan ole menneet, kun poikani kanssa pystyn niitä heti käyttöön soveltamaan.
Hetkittäin olen kauhuissani, toisinaan valtavan onnellinen. Totesimme mieheni kanssa eilen illalla, että näinkö meistä nyt tuli aikuisia, yhdessä yössä. Tämänkin taisimme hyväksyä, kaikkihan on hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti