Vauva Hemuli on asunut meillä viikon. Viikon polttavat kysymykset ovat millaista ruokaa, miten nukutuaan jne. Ihan tällä tasolla on viikko edennyt. Viime yö oli oikeastaan kamalin tähän mennessä; itkua kahden tunnin välein. Yöllä ajattelin, että tämähän on itse asiassa tämäkin vaan hyvä asia, että pojalla on surua. Viikko on kulunut pääasiallisesti niin, että Vauva ei ole paljon itkeskellyt. Ennemmin olen itkut yhdistänyt huonoihin ruokavalintoihin eli sellaisiin, joista on oireita pojalle tullut. Eilen kuitenkin oli aika itkuinen ja turhautuneen oloinen ilta. Itkulle en siis keksinyt varsinaista syytä, muuta kuin surun.
Puhuin eilen puhelimessa viisaan ihmisen kanssa, joka totesi, että pitäähän pojalla olla surua edellisestä perheestä, että voi ajatella hänen pystyvänsä kiintymään meihinkin. Tätä mietin tänään kun käytiin ystävien luona. Vauva katseli tunnin ajan melko tarkkaan Isin ja Äidin sylissä uusia ihmisiä ja sitten vasta hyväksyi heitä hymyllä. Ajattelin, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, jos asiat etenevät näin.
Rauhallisesti rakennamme kiintymystä ja luottamusta Vauvan kanssa niin, että hän tapaa tasaisesti ihmisiä ja uskaltaa turvata meihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti