Äitinä olen etuoikeutettu, kun saan jokapäivä katsella maailmaa pienen ihmisen kanssa. Olimme päivällä kävelyllä tuossa aurinkoisessa ihanassa säässä. Oli ihana katsella miten Toukka teki tuttavuutta auringon kanssa, kääntämällä päätään aurinkoon ja äkkiä pois useita kertoja. Ei kuitenkaan malttanut olla nauttimasta lämpimistä säteistä. Miten ihanaa seurattavaa. Kuka muu opettaa itsestä niin paljon kuin lapsi. Lapsi on kuin peili. Huvittavin peilipiirre on tullut tutuksi kun kiellän Toukkaan, hän kääntää päänsä ja nyrpistää nenäänsä. Aivan samalla tavalla kun minä teen kieltäessäni häntä. Useasti tietäessään olevansa väärillä teillä jo kutsuessani häntä, hän jo kääntyy puoleeni nenä nyrpeänä.
Opin raivostumaan hiljaa ja joskus ihan ääneenkin kun mikään
ei mene perille. Sitten saan katua saman tien, etten ole pystynyt olemaan
aikuinen tilanteessa. Tänään olen jostain syystä taas
pystynyt olemaan kovinkin hyväksyvä. Olen pystynyt kysymään itseltäni
ennen kuin olen ääneen osoittanut hermostumistani, että onko se
oikeutettua. Vastaus on ollut EI joka kerta. Nämä päivät ovat onnistuneita kun pystyy tunnistamaan omat tunteensa ja miettii niitä ennen reagoimistaan.
Miksikö näitä kirjotan? En ajatellut ennen kuin minusta tuli äiti, että olen jäänyt jostain uskomattomasta paitsi. Ajattelin toki, että jostain, mutten osannut kuvitellakaan mistä kaikista ihan pienistä asioista, jotka itseasiassa ovat niitä ihan parhaita, osaisin iloita tällä tavalla. Kuten päivittäinen potta harjoittelu. En olisi uskonut, että
ensimmäisen pissan löytyminen potasta olisi tuottanut niin suurta iloa,
äidille.
Ollessani lapseton, olin silloinkin onnellinen. Meillä on mieheni kanssa hieno suhde. Totesin hänelle juuri, että jos menisin naimisiin hänen pitäisi olla kaasoni, koska hän yksinkertaisesti on paras ystäväni. Meillä on takana lapsettomuushoidot. Hormonit tekivät minut hirveäksi ihmiseksi (normaalisti olen pelkästään rakastettava ;)). Takana on myös keskenmeno. Näistä päästyämme yli päätimme lähteä adoptiopolulle. Kävimme PRIDEn keväällä 2010. Sen puolen vuoden aikana varmistui, että todellakin haluan äidiksi lapselle, joka ei ole ollut minun masuni asukki. 2010 kesäkuussa neuvonnan päättyessä jäimme rauhallisin mielin odottamaan tulevaa lastamme. Usko lapseen oli välillä hyvinkin todellinen, välillä vähemmän todellinen. Ihan oikeasti jatkoimme elämäämme nauttien. Olimme miettineet mistä huoneesta tulee lastenhuone sitten joskus, mutta emme tehneet asialle mitään. Ottaessamme lapsen mieheni kanssa puheeksi totesimme usein, että elämämme on hyvää näinkin, emme uskoneet katkeroituvamme vaikka elämämme vain kaksin jatkuisikin. Hiihdimme talvella ystävien kanssa milloin missäkin ja kesällä autoilimme Euroopassa. Sitten viime keväänä näihin aikoihin ostimme purjeveneen. Ajattelimme silloin, että olemme nähneet maailmaa riittävästi, jotta voimme siirtyä vesilomailuun kotivesillä ja toivottavasti tulevaisuudessa vähän kauempanakin. Suunnilleen Toukan syntymänaikoihin löysimme meidän nykyisen veneen, hassua.
Olimme laittamassa venettä talvihuppuun, kun saimme soiton Toukasta. Hui, niitä tunteita! Ne eivät taida unohtua koskaan. Puhelun jälkeen se tosiasia, että lapsi on olemassa, meille oli poika.
Meidän odotuksemme kesti noin 9 vuotta. Kuitenkin lähdettyämme adoptioprosessiin mukaan aikaa kului vain muutama vuosi. Ihmiset sanovat meille, että odotittehan te Toukkaa kauan. Toki odotimme pidempään kuin 9 kuukautta, mutta meille ei olisi voinut tulla mitään toista lasta. Toukan kuului tulla meidän lapseksi. Kulunut aika ei ole ollut pitkä, koska ne ovat olleet täynnä elämää ja tässä kuului käydä juuri näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti