Meillä on meneillään ruuanvastustuskausi. Ihan vaan periaatteesta yleensä noin kolmannella lusikalla aloitetaan ruuan vastustelu ja sitten viidennellä lusikalla lopetetaan. Olen joutunut rauhoittelemaan itseni monta kertaa, etten hermostu tilanteissa vaan puhun rauhallisemmin, jotta ruokailu jatkuisi mahdollisimman leppoisana. Kokonaisen kahden päivän kokemuksella totean tämän toimivan. Tänään oli niin hyvää ruokaa, että se loppui kesken ja otettiin lisää :)
Eilen iltalaulun aikaan Toukka aiheutti meille totaalisen repeämisen. Siinä hän istui isin sylissä tutti suussa tarkkaavaisesti isin suuta seuraten, kunnes päätti aloittaa tutin pyörittelemisen suussa ensin ulospäin työntäen ja sitten suun sivuun pyöräyttäen kuin piipun. Siinä oli vaikea laulaa, kun kaveri näytti siltä, että pitkästyy kuoliaaksi. Tuli mieleen omat koulun jumalanpalvelukset, joissa ei ollut mitään tekemistä, mutta jotenkin oli istuttava hiljaa ja siedettävä.
Olen oppinut näiden kuukausien aikana, että kaikkeen ei ole kiire. Kaikkea ei tarvitse tietää heti ja kaikkeen ei tarvitse edes heti vastata. Huomaan tämän asian riepovan erityisesti äitiäni, joka on opettanut minulle salamavastaamisen periaatteet pienestä pitäen. Olen oppinut että vastaan sitten vasta kun tiedän. Ei tarvi moneen kertaan muutella asioita.
Ensi viikolla isillä on loma. Enää kaksi arkipäivää. En malta odottaa. Leppoisaa yhdessä oloa ja arjen pikku riemuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti