Kaksi viikkoa jäljellä ja jään kesälomalle. Isi jää kotiin kolmeksi kuukaudeksi. Olen mahdottoman malttamaton tästä jäljellä olevasta ajasta. On ihanaa kun voidaan olla ulkona, maistella ruohoa, kiviä ja multaa. On myös ihana kävellä paljain varpain pihalla. On todella hellyyttävää katsoa miten riemuissaan Toukka on astellessaan ulkona. Hän hihkuu ja haluaa ehdottomasti äidin kehut siitä, että toikkaroi nurmella. Toukka on alkanut nauttimaan kävelystä, se ei enää jännitä. Sisääntullessa vääntyy suu nurinperin, koska ulkona on paljon mukavampaa. Meidän päivät ovat mukavia ja leppoisia. Poskihampaat tulollaan kiusaavat vähän, mutta vain vähän.
Koiran ulkoilutus sujuu äidin nimetessä ohiajavia kulkuneuvoja: mopo, bussi, rekka, paku ja sama uudelleen. Jos en huomaa jotakin edellämainittua sanoa, se ilmoitetaan minulle.
Se, että meillä on tätä rutiinia jakamassa Isi on mielettömään ihanaa, mutta tavallaan vähän pelottavaakin. Tämän asian voi tehdä monella tapaa ihan yhtä hyvin. Sitten taas syyskuussa jatketaan Toukan kanssa kaksin jouluun asti.
Toukan katse tekee mut onnelliseksi. Se on avoin ja pyytää vastausta. Ei ole enää sellainen, että vastaa äidin hymyyn hymyllä vaan siinä on mieli. Eilen illalla istuttiin rauhoittumassa, kun Toukka tuli luokseni kun pyysin häntä antamaan minulle hyvänyönpusun. Siinäkin oli mieli mukana, minun luotani hän käännähti Isin luokse pusuttelemaan hänet.
Ehkä olen niin onnellinen tästä hyvästä siksi, että meillä oli pariviikkoinen, joka ei ollut niin herttainen. Toukka olisi ollut pelkästään Isin sylissä. Hän ei sietänyt välimatkaa Isiin yhtään hänen ollessaan kotona. Päivät menivät minun kanssa hyvin, mutta sillä hetkellä kuin ovi aukes alkoi itku, huuto jne. Tokihan tämäkin vaihe on elettävä ja yritti sitä itselleen selittää, mutta voi kurja kuinka ikävää on kun toisella on ahdistus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti